Tämä kierto taisi mennä mieli matalana ohi ovulaation että heilahti. Puoliso oli tärppipäivien aikana reissussa ja ihan niin epätoivoinen mä en tämän pikkukakkosen alkuunsaamisen suhteen ole, että talkooapua lähtisin kyliltä kyselemään.
Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.
Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.
Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti