En ole laihtunut yhtään. Säälittävää itsekurin puutetta.
Kävin silti lääkärissä kuulemassa sen, minkä jo tiesin. Oikea munasarja on ihan PCOn vallassa, eikä vasenkaan ole täysin siisti. Minkäänlaista johtofollikkelia ei ollut näkyvillä vaikka kierron mukaan elellään ns. tärppipäiviä. Yhteenvetona; liikalihavuudesta johtuen hormonitoiminta on niin pielessä etten ovuloi.
Palaan asiaan puolen vuoden kuluttua. Lääkäri kannustavasti sanoi, että jo kolmen kilon painonpudotus voisi riittää, itse tavoittelen seitsemää kiloa.
perjantai 24. syyskuuta 2010
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Ja syksyä kohti matkamme käy...
Luova kesätauko mahtihelteiden myötä ohi. Siis niinkun tässä bloggaamisessa, ei niinkään lapsenteossa.
Tosin siinäkin meinasi tauko tulla - ja menkkojen mittainen tauko tulikin - kun usko alkaa olemaan koetuksella. Usko siihen, että voisin vielä toistamiseen tulla raskaaksi.
Mä oletan käsittäväni nyt jollain asteella, mitä ihan oikeaa lapsettomuutta läpikäyvä pariskunta synkillä hetkillään voi kokea. Tai nyt mä liioittelen, en kuitenkaan käsitä. Mutta olipa vaan vaikeaa taas tuossa pari viikkoa sitten kun yk9 päättyi ja tuli kp1. Eikä mun mieheni (vaikka valtavan rakas ja ihana kaikinpuolin onkin) ymmärtänyt alkuunsakaan parin päivän masennustani. Ei sitten niin yhtään. Suorastaan hermostui.
Mutta oli siitä hyötyäkin, kerrassaan syväluotaavaa itsetutkiskelua, aikatauluttamista, keskustelua puolison kanssa. Ollaan nyt kutakuinkin selvillä toistemme aatoksista (niin, kuvittelin toki että oltiin sitä jo aiemminkin, mutta miten voit selittää naisen monimutkaisia ajatuskiemuroita suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti ajattelevalle miehelle??!) ja porskutetaan edelleen kohti sitä yhteistä päämäärää. Raskautta.
Mutta edelleen minun täytyy välttää muodostamasta tästä mulle oikeata pakkomiellettä. Mieheni oli sitä mieltä ettei siitä olla kaukana, ja saattoi olla oikeassakin. Mieheni käski muistamaan edelleen sen faktan, että meillä on aivan mahtava, kaunis, kiltti, kaikin puolin ihana tytär, joka tarvitsee äidin silloinkin kun äitiä hieman masentaa. Että sitä en saa unohtaa.
Fysiologista pohdintaa ja arviointia on myös täytynyt harrastaa, sillä kun vertaan nyt päättyneitä kuukautisiani vuoden takaisiin, ero on huima. Kehossa on jotain pielessä, ihan oikeasti. Äskeiset kuukautiseni kestivät kolme päivää, kuukautissuojaa ei olisi tarvinut ollenkaan, vuoto oli ihan älyttömän niukkaa kuraa. Ei voi olla limakalvot tarpeeksi paksut vastaanottamaan mitään hedelmöitystapahtumia ja uutta elämää. Otin käyttöön tässä uudessa kierrossa foolihapon, yritän edelleen pudottaa painoa ja pienentää BMIn sinne alle 30:n ja sitten ihan vakavissani harkitsen lääkäriin menoa.
Tosin siinäkin meinasi tauko tulla - ja menkkojen mittainen tauko tulikin - kun usko alkaa olemaan koetuksella. Usko siihen, että voisin vielä toistamiseen tulla raskaaksi.
Mä oletan käsittäväni nyt jollain asteella, mitä ihan oikeaa lapsettomuutta läpikäyvä pariskunta synkillä hetkillään voi kokea. Tai nyt mä liioittelen, en kuitenkaan käsitä. Mutta olipa vaan vaikeaa taas tuossa pari viikkoa sitten kun yk9 päättyi ja tuli kp1. Eikä mun mieheni (vaikka valtavan rakas ja ihana kaikinpuolin onkin) ymmärtänyt alkuunsakaan parin päivän masennustani. Ei sitten niin yhtään. Suorastaan hermostui.
Mutta oli siitä hyötyäkin, kerrassaan syväluotaavaa itsetutkiskelua, aikatauluttamista, keskustelua puolison kanssa. Ollaan nyt kutakuinkin selvillä toistemme aatoksista (niin, kuvittelin toki että oltiin sitä jo aiemminkin, mutta miten voit selittää naisen monimutkaisia ajatuskiemuroita suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti ajattelevalle miehelle??!) ja porskutetaan edelleen kohti sitä yhteistä päämäärää. Raskautta.
Mutta edelleen minun täytyy välttää muodostamasta tästä mulle oikeata pakkomiellettä. Mieheni oli sitä mieltä ettei siitä olla kaukana, ja saattoi olla oikeassakin. Mieheni käski muistamaan edelleen sen faktan, että meillä on aivan mahtava, kaunis, kiltti, kaikin puolin ihana tytär, joka tarvitsee äidin silloinkin kun äitiä hieman masentaa. Että sitä en saa unohtaa.
Fysiologista pohdintaa ja arviointia on myös täytynyt harrastaa, sillä kun vertaan nyt päättyneitä kuukautisiani vuoden takaisiin, ero on huima. Kehossa on jotain pielessä, ihan oikeasti. Äskeiset kuukautiseni kestivät kolme päivää, kuukautissuojaa ei olisi tarvinut ollenkaan, vuoto oli ihan älyttömän niukkaa kuraa. Ei voi olla limakalvot tarpeeksi paksut vastaanottamaan mitään hedelmöitystapahtumia ja uutta elämää. Otin käyttöön tässä uudessa kierrossa foolihapon, yritän edelleen pudottaa painoa ja pienentää BMIn sinne alle 30:n ja sitten ihan vakavissani harkitsen lääkäriin menoa.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Kuumana helteissä
Onko vähän kornia kertoa omalla naamallaan koko webbimaailmalle että meillä pannaan joka päivä? No onhan se vähän. Veikkaan että mulla käy täällä tuttujakin, kerta olen linkin liittänyt FB-profiiliini. Toivottavasti kukaan ei tunne ylitsevuotavaisen suurta myötähäpeää.
Mutta niin se lapsentekoresepti vissiin menee yksinkertaisimmillaan, ja sen mukaan täällä on eletty parhaamme mukaan. Hieman mielikuvitustahan se tahtoo vaatia, kun on tuo taapero nurkissa hääräämässä, mutta ihan hyvä sarja tässä on jo takana. Kenties...
Kuten edellisessä kierrossa uhosin, mitään testejä en ole hankkinut enkä tehnyt. On menty ihan tuon "joka päivä"-reseptin mukaan, toki siinä sivussa kyllä kuunneltu omaa kehoakin. Mahdollinen ovulaatio on jo takana päin. Nyt sitten odotellaan ja jännitellään taas, alkaako ensiviikolla tuhruvuoto ennen varsinaisia menkkoja.
Mutta olen hieman toiveikas.
Mutta niin se lapsentekoresepti vissiin menee yksinkertaisimmillaan, ja sen mukaan täällä on eletty parhaamme mukaan. Hieman mielikuvitustahan se tahtoo vaatia, kun on tuo taapero nurkissa hääräämässä, mutta ihan hyvä sarja tässä on jo takana. Kenties...
Kuten edellisessä kierrossa uhosin, mitään testejä en ole hankkinut enkä tehnyt. On menty ihan tuon "joka päivä"-reseptin mukaan, toki siinä sivussa kyllä kuunneltu omaa kehoakin. Mahdollinen ovulaatio on jo takana päin. Nyt sitten odotellaan ja jännitellään taas, alkaako ensiviikolla tuhruvuoto ennen varsinaisia menkkoja.
Mutta olen hieman toiveikas.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Ja kohta on juhannus...
Olinpa taas niin kovasti olevinani raskaana vajaan kaksi viikkoa. Olin olevinani tavallista väsyneempi, oli painon tunnetta alavatsalla, ja ihan normaalit kuukautista enteilevät vihlonnat kohdun tietämillä olivat selkeää raskautta. Noin viikko oletetusta ovulaatiosta alkoi hyvin hentoinen ja hailakka vuoto, jota tuli vain pyyhkiessä. No minun mielestänihän se oli ilmiselvää kiinnittymisvuotoa. Sitten ostin Predictorin raskaustestin joka reagoi raskaushormonin nousuun jopa neljä päivää ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää, ja sain tyylipuhtaan negan. Vuotokin on yltynyt sen verran, että uutta kiertoa tässä ollaan elämässä ihan selkeästi.
Tässä kierrossa en aio testata ovulaatiota lainkaan, se on jo nähty että kohdalle ei osu vaikka miten testaisi. Kohdalle voi osua vain ahkeralla toiminnalla, johon mieheni olen jo värvännyt. Eikä saa käsittää väärin, tuo ei ole vaatinut mitään pakkotoimia! Pikkukakkonen on edelleen meidän yhteinen toive ja "projekti".
Ystäväni raskaus on edennyt tasaisesti ja olen löytänyt uudelleen itsestäni sen kyvyn iloita hänen puolestaan. Eikä se ollut edes kovin pitkäikäistä, se edellisen kierron alkuvaiheen katkeruus. Olen ehkä sittenkin kehityskelpoinen yksilö.
Tämä on yhdeksäs yrityskierto, ja mietin tuossa jo, että pitäisikö tästä johonkin lääkäriin ruveta varailemaan aikaa. Päätin kuitenkin katsoa nyt vielä tuonne syksyyn, jatkaa hyvin käyntiin lähtenyttä laihdutusurakkaa ja toivoa edelleen että tämä kroppa olisi pikkuhiljaa valmis uuteen raskauteen. Selkeästi se ei sitä vielä ole.
Juhannuksena otan ehkä yhden siiderin... tai kaksi :-)
Tässä kierrossa en aio testata ovulaatiota lainkaan, se on jo nähty että kohdalle ei osu vaikka miten testaisi. Kohdalle voi osua vain ahkeralla toiminnalla, johon mieheni olen jo värvännyt. Eikä saa käsittää väärin, tuo ei ole vaatinut mitään pakkotoimia! Pikkukakkonen on edelleen meidän yhteinen toive ja "projekti".
Ystäväni raskaus on edennyt tasaisesti ja olen löytänyt uudelleen itsestäni sen kyvyn iloita hänen puolestaan. Eikä se ollut edes kovin pitkäikäistä, se edellisen kierron alkuvaiheen katkeruus. Olen ehkä sittenkin kehityskelpoinen yksilö.
Tämä on yhdeksäs yrityskierto, ja mietin tuossa jo, että pitäisikö tästä johonkin lääkäriin ruveta varailemaan aikaa. Päätin kuitenkin katsoa nyt vielä tuonne syksyyn, jatkaa hyvin käyntiin lähtenyttä laihdutusurakkaa ja toivoa edelleen että tämä kroppa olisi pikkuhiljaa valmis uuteen raskauteen. Selkeästi se ei sitä vielä ole.
Juhannuksena otan ehkä yhden siiderin... tai kaksi :-)
perjantai 28. toukokuuta 2010
Sika karsinassaan
Tämä kierto taisi mennä mieli matalana ohi ovulaation että heilahti. Puoliso oli tärppipäivien aikana reissussa ja ihan niin epätoivoinen mä en tämän pikkukakkosen alkuunsaamisen suhteen ole, että talkooapua lähtisin kyliltä kyselemään.
Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.
Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.
Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.
Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.
Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.
Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Uusi kierto
Otsikkokin jo kertoo, ettei tuosta edellisestäkään tullut toivottua tulosta.
Elinkautistahan se pukkas. Tismalleen dpo14 oli kun muuttui kp1:ksi ja kahdeksanneksi yrityskierroksi
No mutta eihän se ole mitään. Monet yrittävät vuosikausia, eivätkä silti saa lasta aikaiseksi.
Mun pitää muistaa olla kiitollinen niin monesta asiasta, kuten juuri raskautunut ystäväni mua muistutti.
Ensinnäkin tietysti siitä, että mulla on jo suloinen tytär - en siis ole lapseton!
Toisekseen siitä, että mulla on myös suhteellisen säännöllinen - joskaan ei lainkaan oppikirjamainen - kierto, jossa ainakin testien mukaan ovulaatio tapahtuu.
Ja mieskin.
Että hittojako tässä murjotan.
Mieli ei vaan toimi noin. Elinkautisten ja uuden kierron alkaminen oli suurin pettymys tämän kakkoskierroksen aikana tähän asti. Parhaan ystäväni raskaudesta iloitseminen hälveni yhdessä yössä. Kateutta ja katkeruutta tilalla.
Mutta mä yritän kasvaa. Tiedostan sentään sen, ettei tämä ole asiallista.
Elinkautistahan se pukkas. Tismalleen dpo14 oli kun muuttui kp1:ksi ja kahdeksanneksi yrityskierroksi
No mutta eihän se ole mitään. Monet yrittävät vuosikausia, eivätkä silti saa lasta aikaiseksi.
Mun pitää muistaa olla kiitollinen niin monesta asiasta, kuten juuri raskautunut ystäväni mua muistutti.
Ensinnäkin tietysti siitä, että mulla on jo suloinen tytär - en siis ole lapseton!
Toisekseen siitä, että mulla on myös suhteellisen säännöllinen - joskaan ei lainkaan oppikirjamainen - kierto, jossa ainakin testien mukaan ovulaatio tapahtuu.
Ja mieskin.
Että hittojako tässä murjotan.
Mieli ei vaan toimi noin. Elinkautisten ja uuden kierron alkaminen oli suurin pettymys tämän kakkoskierroksen aikana tähän asti. Parhaan ystäväni raskaudesta iloitseminen hälveni yhdessä yössä. Kateutta ja katkeruutta tilalla.
Mutta mä yritän kasvaa. Tiedostan sentään sen, ettei tämä ole asiallista.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Neiti kevät on tullut kaupunkiin...
Loin tämän uuden blogin jo maaliskuussa. Vai oliko se huhtikuussa? En muista enää tarkalleen, aika on ihan käsittämätön määre. Tätä blogia luodessani olin optimismia täynnä, "nyt tärppää, tämä on se kierto, siunattu tila koittaa!".
Mutta ei tärpännyt. Ei vielä silloin.
Esikoiseni on nyt 1v 5kk, ja jätimme ehkäisyn pois lokakuussa 2009. Halusin syysvauvan. Halusin että tyttärilläni (joo-o, myös toinen lapsoseni olisi tytär) olisi ikäeroa alle kaksi vuotta, kuten minulla ja siskollani oli. Olin suunnitellut jo, miten minun ei tarvitsisi olla koko kesää töissä, vaan voisin jo siinä juhannuksen jälkeen jäädä hallitusti sairaslomalle, selkänihän ei kuitenkaan kestäisi mahaa ja työskentelyä, piriformissyndrooma ilmoittelisi itsestään taivaan varmana. Ostin tukkupakkauksen ovulaatiotestejä - esikoinen sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta jossa tikuttamalla bongasin ihan oikean ovulaation - ja niin me alettiin yrittämään.
Tuli talvi ja me yritettiin, laskettiin päiviä kalenterista, kuulosteltiin oireita ("no nyt on tissit taas turvoksissa, nyt taas nippailee vähän mahasta, nyt tuli ovislimat") ja ostettiin vielä monta tukkupakkausta erinäisiä testejä. Rakasteltiin minkä keretiin arjelta, ja minä jäin makoilemaan tai vähintäänkin välttelin vessassa käyntiä rakastelun jälkeen, sillä siemeniä piti pitää sisällä minkä malttoi. Muistuteltiin toisiamme, että tämän pitää kuitenkin pysyä hauskana. Pitää olla kivaa, ei saa tehdä väkisin.
Lumet suli. Mun haaveet syysvauvasta olivat jo aika pitkälti syväjäädytetty, tai ainakaan tälle tulevalle syksylle ei enää ehdittäisi. Ovulaatioita alkoi vasta kevään tullessa löytymään tikkuihin, en mitenkään ollut ajatellut että hormonitoiminnan kestäisi näin kauan asettua jonkinlaisiin uomiin. En, vaikka olen kokenut tämän ennenkin. Miten lyhyt voi ihmisen muisti olla?! Elämme yrityskierrosta 7, dpo (days past ovulation) 12.
Tänään sain kuulla parhaan ystäväni olevan vihdoinkin raskaana. Pelkäsin, etten osaisi olla hänen puolestaan onnellinen, mutta olin väärässä. Pakahdun onnesta.
Mutta minäkin haluaisin.
Mutta ei tärpännyt. Ei vielä silloin.
Esikoiseni on nyt 1v 5kk, ja jätimme ehkäisyn pois lokakuussa 2009. Halusin syysvauvan. Halusin että tyttärilläni (joo-o, myös toinen lapsoseni olisi tytär) olisi ikäeroa alle kaksi vuotta, kuten minulla ja siskollani oli. Olin suunnitellut jo, miten minun ei tarvitsisi olla koko kesää töissä, vaan voisin jo siinä juhannuksen jälkeen jäädä hallitusti sairaslomalle, selkänihän ei kuitenkaan kestäisi mahaa ja työskentelyä, piriformissyndrooma ilmoittelisi itsestään taivaan varmana. Ostin tukkupakkauksen ovulaatiotestejä - esikoinen sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta jossa tikuttamalla bongasin ihan oikean ovulaation - ja niin me alettiin yrittämään.
Tuli talvi ja me yritettiin, laskettiin päiviä kalenterista, kuulosteltiin oireita ("no nyt on tissit taas turvoksissa, nyt taas nippailee vähän mahasta, nyt tuli ovislimat") ja ostettiin vielä monta tukkupakkausta erinäisiä testejä. Rakasteltiin minkä keretiin arjelta, ja minä jäin makoilemaan tai vähintäänkin välttelin vessassa käyntiä rakastelun jälkeen, sillä siemeniä piti pitää sisällä minkä malttoi. Muistuteltiin toisiamme, että tämän pitää kuitenkin pysyä hauskana. Pitää olla kivaa, ei saa tehdä väkisin.
Lumet suli. Mun haaveet syysvauvasta olivat jo aika pitkälti syväjäädytetty, tai ainakaan tälle tulevalle syksylle ei enää ehdittäisi. Ovulaatioita alkoi vasta kevään tullessa löytymään tikkuihin, en mitenkään ollut ajatellut että hormonitoiminnan kestäisi näin kauan asettua jonkinlaisiin uomiin. En, vaikka olen kokenut tämän ennenkin. Miten lyhyt voi ihmisen muisti olla?! Elämme yrityskierrosta 7, dpo (days past ovulation) 12.
Tänään sain kuulla parhaan ystäväni olevan vihdoinkin raskaana. Pelkäsin, etten osaisi olla hänen puolestaan onnellinen, mutta olin väärässä. Pakahdun onnesta.
Mutta minäkin haluaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)