Sika karsinassaan

Tämä kierto taisi mennä mieli matalana ohi ovulaation että heilahti. Puoliso oli tärppipäivien aikana reissussa ja ihan niin epätoivoinen mä en tämän pikkukakkosen alkuunsaamisen suhteen ole, että talkooapua lähtisin kyliltä kyselemään.

Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.


Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.

Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.

Uusi kierto

Otsikkokin jo kertoo, ettei tuosta edellisestäkään tullut toivottua tulosta.
Elinkautistahan se pukkas. Tismalleen dpo14 oli kun muuttui kp1:ksi ja kahdeksanneksi yrityskierroksi

No mutta eihän se ole mitään. Monet yrittävät vuosikausia, eivätkä silti saa lasta aikaiseksi.
Mun pitää muistaa olla kiitollinen niin monesta asiasta, kuten juuri raskautunut ystäväni mua muistutti.
Ensinnäkin tietysti siitä, että mulla on jo suloinen tytär - en siis ole lapseton!
Toisekseen siitä, että mulla on myös suhteellisen säännöllinen - joskaan ei lainkaan oppikirjamainen - kierto, jossa ainakin testien mukaan ovulaatio tapahtuu.
Ja mieskin.
Että hittojako tässä murjotan.

Mieli ei vaan toimi noin. Elinkautisten ja uuden kierron alkaminen oli suurin pettymys tämän kakkoskierroksen aikana tähän asti. Parhaan ystäväni raskaudesta iloitseminen hälveni yhdessä yössä. Kateutta ja katkeruutta tilalla.

Mutta mä yritän kasvaa. Tiedostan sentään sen, ettei tämä ole asiallista.

Neiti kevät on tullut kaupunkiin...

Loin tämän uuden blogin jo maaliskuussa. Vai oliko se huhtikuussa? En muista enää tarkalleen, aika on ihan käsittämätön määre. Tätä blogia luodessani olin optimismia täynnä, "nyt tärppää, tämä on se kierto, siunattu tila koittaa!".

Mutta ei tärpännyt. Ei vielä silloin.

Esikoiseni on nyt 1v 5kk, ja jätimme ehkäisyn pois lokakuussa 2009. Halusin syysvauvan. Halusin että tyttärilläni (joo-o, myös toinen lapsoseni olisi tytär) olisi ikäeroa alle kaksi vuotta, kuten minulla ja siskollani oli. Olin suunnitellut jo, miten minun ei tarvitsisi olla koko kesää töissä, vaan voisin jo siinä juhannuksen jälkeen jäädä hallitusti sairaslomalle, selkänihän ei kuitenkaan kestäisi mahaa ja työskentelyä, piriformissyndrooma ilmoittelisi itsestään taivaan varmana. Ostin tukkupakkauksen ovulaatiotestejä - esikoinen sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta jossa tikuttamalla bongasin ihan oikean ovulaation - ja niin me alettiin yrittämään.

Tuli talvi ja me yritettiin, laskettiin päiviä kalenterista, kuulosteltiin oireita ("no nyt on tissit taas turvoksissa, nyt taas nippailee vähän mahasta, nyt tuli ovislimat") ja ostettiin vielä monta tukkupakkausta erinäisiä testejä. Rakasteltiin minkä keretiin arjelta, ja minä jäin makoilemaan tai vähintäänkin välttelin vessassa käyntiä rakastelun jälkeen, sillä siemeniä piti pitää sisällä minkä malttoi. Muistuteltiin toisiamme, että tämän pitää kuitenkin pysyä hauskana. Pitää olla kivaa, ei saa tehdä väkisin.

Lumet suli. Mun haaveet syysvauvasta olivat jo aika pitkälti syväjäädytetty, tai ainakaan tälle tulevalle syksylle ei enää ehdittäisi. Ovulaatioita alkoi vasta kevään tullessa löytymään tikkuihin, en mitenkään ollut ajatellut että hormonitoiminnan kestäisi näin kauan asettua jonkinlaisiin uomiin. En, vaikka olen kokenut tämän ennenkin. Miten lyhyt voi ihmisen muisti olla?! Elämme yrityskierrosta 7, dpo (days past ovulation) 12.

Tänään sain kuulla parhaan ystäväni olevan vihdoinkin raskaana. Pelkäsin, etten osaisi olla hänen puolestaan onnellinen, mutta olin väärässä. Pakahdun onnesta.
Mutta minäkin haluaisin.