Olen lopettanut yrityskiertojen laskemisen, irrottautunut vauvakuumeilijoiden vertaistukiketjuista ja lakannut kyttäämästä kalenteria ja määrittämästä tärppipäiviä. Kierto on niin tasainen, että tärppipäivien ajankohta on selkeä. Ovulaatiota ei ole, ei tule, ja jos tuleekin niin tuloksetta.
Raskaana täällä ei olla oltu sitten vuoden 2008.
Vallalla on enemmän tai vähemmän "tulee jos on tullakseen"-moodi. Ihan aktiiviseksi vauvakuumeilijaksi en enää itseäni lue. Luovuttajaolo.
Mutta elämä on. Kaikella tarkoituksensa.
tiistai 23. elokuuta 2011
torstai 10. helmikuuta 2011
yk18
Viime syksyisen lääkärivisiitin jälkeen ainakin kaksi kiertoa meni "yrittämättä ja asiaa ajattelematta". Vai oliko niitä vaan yksi kierto? Yhtään? Jokatapauksessa, en ole varma onko tämä nyt varmasti kierto 18 vai 19 - mutta onko silläkään nyt loppupeleissä väliä, kun on yrittänyt raskautua jo 1½ vuotta tuloksetta...
Tammikuulle varasin uuden lääkäriajan. Kimmokkeena sille toimi erityisen lyhyt kierto joulukuussa, kesti vain 35 päivää normaalin 42:n sijaan. Painoakin oli lähtenyt 8kg. Uteliaisuuttani siis halusin taas ultraan, ja se oli oikein hyvä käynti.
Ultrassa näkyi edelleen pco:lle ominaiset helmimäiset muodostelmat molemmissa munasarjoissa, mutta suuria munarakkuloita näkyi selkeästi vähemmän kuin syksyllä ja lääkäri ennusti ovulaation tapahtuvan reilun viikon kuluttua tuosta käynnistä, oikealta puolelta. Minulla ei ole enää tapana käyttää ovistikkuja, joten käytännössä tuo ovulaation löytäminen ja hyödyntäminen jäi sitten ihan sattuman ja omien fyysisten tuntemusten varaan. Kierrosta tulikin taas hieman pidempi setti, 42, ja näin jälkeenpäin laskeskeltuna siinä potentiaalisena ovulaation ajankohtana meillä ei kyllä tapahtunut mitään. Silkka huti koko kierto.
Lääkärin käynnin tärkein anti oli kuitenkin hoitosuunnitelma, etenemisen suhteen vedetty hoitolinjaus. Lääkäri ehdotti meille lähetettä julkiselle sektorille hoitoihin, sillä hän ei yksityisesti mielellään hoida pco-potilaita syystä että ottaa potilaita vastaan vain yhtenä päivänä viikossa, eikä näin ollen pysty toteuttamaan tiivistä ultraseurantaa lääkehoidon tueksi. Me taasen olimme käyneet mieheni kanssa syväluotaavan keskustelun aiheesta, ja päätimme ettemme halua oikeisiin hoitoihin. Näin ollen, jatkamme tällä nykyisellä linjalla, eli vähähiilihydraattinen ja runsasproteiininen ruokavalio tukenani jatkan laihduttamista ja toivon sen normalisoivan hormonitoimintaani. Suunta on selkeäsi oikea ja tällä varmasti tuloksiakin aikaansaa, joten olen luottavainen.
Kun saan painoani tiputettua seuraavat 5kg, mietin uudelleen lääkäriajan varaamista ultraa varten. Sen verran mukava lääkäri mulla on, että kyllähän sielä käy vaikka vaan uteliaisuuttaan.
Tammikuulle varasin uuden lääkäriajan. Kimmokkeena sille toimi erityisen lyhyt kierto joulukuussa, kesti vain 35 päivää normaalin 42:n sijaan. Painoakin oli lähtenyt 8kg. Uteliaisuuttani siis halusin taas ultraan, ja se oli oikein hyvä käynti.
Ultrassa näkyi edelleen pco:lle ominaiset helmimäiset muodostelmat molemmissa munasarjoissa, mutta suuria munarakkuloita näkyi selkeästi vähemmän kuin syksyllä ja lääkäri ennusti ovulaation tapahtuvan reilun viikon kuluttua tuosta käynnistä, oikealta puolelta. Minulla ei ole enää tapana käyttää ovistikkuja, joten käytännössä tuo ovulaation löytäminen ja hyödyntäminen jäi sitten ihan sattuman ja omien fyysisten tuntemusten varaan. Kierrosta tulikin taas hieman pidempi setti, 42, ja näin jälkeenpäin laskeskeltuna siinä potentiaalisena ovulaation ajankohtana meillä ei kyllä tapahtunut mitään. Silkka huti koko kierto.
Lääkärin käynnin tärkein anti oli kuitenkin hoitosuunnitelma, etenemisen suhteen vedetty hoitolinjaus. Lääkäri ehdotti meille lähetettä julkiselle sektorille hoitoihin, sillä hän ei yksityisesti mielellään hoida pco-potilaita syystä että ottaa potilaita vastaan vain yhtenä päivänä viikossa, eikä näin ollen pysty toteuttamaan tiivistä ultraseurantaa lääkehoidon tueksi. Me taasen olimme käyneet mieheni kanssa syväluotaavan keskustelun aiheesta, ja päätimme ettemme halua oikeisiin hoitoihin. Näin ollen, jatkamme tällä nykyisellä linjalla, eli vähähiilihydraattinen ja runsasproteiininen ruokavalio tukenani jatkan laihduttamista ja toivon sen normalisoivan hormonitoimintaani. Suunta on selkeäsi oikea ja tällä varmasti tuloksiakin aikaansaa, joten olen luottavainen.
Kun saan painoani tiputettua seuraavat 5kg, mietin uudelleen lääkäriajan varaamista ultraa varten. Sen verran mukava lääkäri mulla on, että kyllähän sielä käy vaikka vaan uteliaisuuttaan.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Pää pölkyllä
En ole laihtunut yhtään. Säälittävää itsekurin puutetta.
Kävin silti lääkärissä kuulemassa sen, minkä jo tiesin. Oikea munasarja on ihan PCOn vallassa, eikä vasenkaan ole täysin siisti. Minkäänlaista johtofollikkelia ei ollut näkyvillä vaikka kierron mukaan elellään ns. tärppipäiviä. Yhteenvetona; liikalihavuudesta johtuen hormonitoiminta on niin pielessä etten ovuloi.
Palaan asiaan puolen vuoden kuluttua. Lääkäri kannustavasti sanoi, että jo kolmen kilon painonpudotus voisi riittää, itse tavoittelen seitsemää kiloa.
Kävin silti lääkärissä kuulemassa sen, minkä jo tiesin. Oikea munasarja on ihan PCOn vallassa, eikä vasenkaan ole täysin siisti. Minkäänlaista johtofollikkelia ei ollut näkyvillä vaikka kierron mukaan elellään ns. tärppipäiviä. Yhteenvetona; liikalihavuudesta johtuen hormonitoiminta on niin pielessä etten ovuloi.
Palaan asiaan puolen vuoden kuluttua. Lääkäri kannustavasti sanoi, että jo kolmen kilon painonpudotus voisi riittää, itse tavoittelen seitsemää kiloa.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Ja syksyä kohti matkamme käy...
Luova kesätauko mahtihelteiden myötä ohi. Siis niinkun tässä bloggaamisessa, ei niinkään lapsenteossa.
Tosin siinäkin meinasi tauko tulla - ja menkkojen mittainen tauko tulikin - kun usko alkaa olemaan koetuksella. Usko siihen, että voisin vielä toistamiseen tulla raskaaksi.
Mä oletan käsittäväni nyt jollain asteella, mitä ihan oikeaa lapsettomuutta läpikäyvä pariskunta synkillä hetkillään voi kokea. Tai nyt mä liioittelen, en kuitenkaan käsitä. Mutta olipa vaan vaikeaa taas tuossa pari viikkoa sitten kun yk9 päättyi ja tuli kp1. Eikä mun mieheni (vaikka valtavan rakas ja ihana kaikinpuolin onkin) ymmärtänyt alkuunsakaan parin päivän masennustani. Ei sitten niin yhtään. Suorastaan hermostui.
Mutta oli siitä hyötyäkin, kerrassaan syväluotaavaa itsetutkiskelua, aikatauluttamista, keskustelua puolison kanssa. Ollaan nyt kutakuinkin selvillä toistemme aatoksista (niin, kuvittelin toki että oltiin sitä jo aiemminkin, mutta miten voit selittää naisen monimutkaisia ajatuskiemuroita suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti ajattelevalle miehelle??!) ja porskutetaan edelleen kohti sitä yhteistä päämäärää. Raskautta.
Mutta edelleen minun täytyy välttää muodostamasta tästä mulle oikeata pakkomiellettä. Mieheni oli sitä mieltä ettei siitä olla kaukana, ja saattoi olla oikeassakin. Mieheni käski muistamaan edelleen sen faktan, että meillä on aivan mahtava, kaunis, kiltti, kaikin puolin ihana tytär, joka tarvitsee äidin silloinkin kun äitiä hieman masentaa. Että sitä en saa unohtaa.
Fysiologista pohdintaa ja arviointia on myös täytynyt harrastaa, sillä kun vertaan nyt päättyneitä kuukautisiani vuoden takaisiin, ero on huima. Kehossa on jotain pielessä, ihan oikeasti. Äskeiset kuukautiseni kestivät kolme päivää, kuukautissuojaa ei olisi tarvinut ollenkaan, vuoto oli ihan älyttömän niukkaa kuraa. Ei voi olla limakalvot tarpeeksi paksut vastaanottamaan mitään hedelmöitystapahtumia ja uutta elämää. Otin käyttöön tässä uudessa kierrossa foolihapon, yritän edelleen pudottaa painoa ja pienentää BMIn sinne alle 30:n ja sitten ihan vakavissani harkitsen lääkäriin menoa.
Tosin siinäkin meinasi tauko tulla - ja menkkojen mittainen tauko tulikin - kun usko alkaa olemaan koetuksella. Usko siihen, että voisin vielä toistamiseen tulla raskaaksi.
Mä oletan käsittäväni nyt jollain asteella, mitä ihan oikeaa lapsettomuutta läpikäyvä pariskunta synkillä hetkillään voi kokea. Tai nyt mä liioittelen, en kuitenkaan käsitä. Mutta olipa vaan vaikeaa taas tuossa pari viikkoa sitten kun yk9 päättyi ja tuli kp1. Eikä mun mieheni (vaikka valtavan rakas ja ihana kaikinpuolin onkin) ymmärtänyt alkuunsakaan parin päivän masennustani. Ei sitten niin yhtään. Suorastaan hermostui.
Mutta oli siitä hyötyäkin, kerrassaan syväluotaavaa itsetutkiskelua, aikatauluttamista, keskustelua puolison kanssa. Ollaan nyt kutakuinkin selvillä toistemme aatoksista (niin, kuvittelin toki että oltiin sitä jo aiemminkin, mutta miten voit selittää naisen monimutkaisia ajatuskiemuroita suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti ajattelevalle miehelle??!) ja porskutetaan edelleen kohti sitä yhteistä päämäärää. Raskautta.
Mutta edelleen minun täytyy välttää muodostamasta tästä mulle oikeata pakkomiellettä. Mieheni oli sitä mieltä ettei siitä olla kaukana, ja saattoi olla oikeassakin. Mieheni käski muistamaan edelleen sen faktan, että meillä on aivan mahtava, kaunis, kiltti, kaikin puolin ihana tytär, joka tarvitsee äidin silloinkin kun äitiä hieman masentaa. Että sitä en saa unohtaa.
Fysiologista pohdintaa ja arviointia on myös täytynyt harrastaa, sillä kun vertaan nyt päättyneitä kuukautisiani vuoden takaisiin, ero on huima. Kehossa on jotain pielessä, ihan oikeasti. Äskeiset kuukautiseni kestivät kolme päivää, kuukautissuojaa ei olisi tarvinut ollenkaan, vuoto oli ihan älyttömän niukkaa kuraa. Ei voi olla limakalvot tarpeeksi paksut vastaanottamaan mitään hedelmöitystapahtumia ja uutta elämää. Otin käyttöön tässä uudessa kierrossa foolihapon, yritän edelleen pudottaa painoa ja pienentää BMIn sinne alle 30:n ja sitten ihan vakavissani harkitsen lääkäriin menoa.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Kuumana helteissä
Onko vähän kornia kertoa omalla naamallaan koko webbimaailmalle että meillä pannaan joka päivä? No onhan se vähän. Veikkaan että mulla käy täällä tuttujakin, kerta olen linkin liittänyt FB-profiiliini. Toivottavasti kukaan ei tunne ylitsevuotavaisen suurta myötähäpeää.
Mutta niin se lapsentekoresepti vissiin menee yksinkertaisimmillaan, ja sen mukaan täällä on eletty parhaamme mukaan. Hieman mielikuvitustahan se tahtoo vaatia, kun on tuo taapero nurkissa hääräämässä, mutta ihan hyvä sarja tässä on jo takana. Kenties...
Kuten edellisessä kierrossa uhosin, mitään testejä en ole hankkinut enkä tehnyt. On menty ihan tuon "joka päivä"-reseptin mukaan, toki siinä sivussa kyllä kuunneltu omaa kehoakin. Mahdollinen ovulaatio on jo takana päin. Nyt sitten odotellaan ja jännitellään taas, alkaako ensiviikolla tuhruvuoto ennen varsinaisia menkkoja.
Mutta olen hieman toiveikas.
Mutta niin se lapsentekoresepti vissiin menee yksinkertaisimmillaan, ja sen mukaan täällä on eletty parhaamme mukaan. Hieman mielikuvitustahan se tahtoo vaatia, kun on tuo taapero nurkissa hääräämässä, mutta ihan hyvä sarja tässä on jo takana. Kenties...
Kuten edellisessä kierrossa uhosin, mitään testejä en ole hankkinut enkä tehnyt. On menty ihan tuon "joka päivä"-reseptin mukaan, toki siinä sivussa kyllä kuunneltu omaa kehoakin. Mahdollinen ovulaatio on jo takana päin. Nyt sitten odotellaan ja jännitellään taas, alkaako ensiviikolla tuhruvuoto ennen varsinaisia menkkoja.
Mutta olen hieman toiveikas.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Ja kohta on juhannus...
Olinpa taas niin kovasti olevinani raskaana vajaan kaksi viikkoa. Olin olevinani tavallista väsyneempi, oli painon tunnetta alavatsalla, ja ihan normaalit kuukautista enteilevät vihlonnat kohdun tietämillä olivat selkeää raskautta. Noin viikko oletetusta ovulaatiosta alkoi hyvin hentoinen ja hailakka vuoto, jota tuli vain pyyhkiessä. No minun mielestänihän se oli ilmiselvää kiinnittymisvuotoa. Sitten ostin Predictorin raskaustestin joka reagoi raskaushormonin nousuun jopa neljä päivää ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää, ja sain tyylipuhtaan negan. Vuotokin on yltynyt sen verran, että uutta kiertoa tässä ollaan elämässä ihan selkeästi.
Tässä kierrossa en aio testata ovulaatiota lainkaan, se on jo nähty että kohdalle ei osu vaikka miten testaisi. Kohdalle voi osua vain ahkeralla toiminnalla, johon mieheni olen jo värvännyt. Eikä saa käsittää väärin, tuo ei ole vaatinut mitään pakkotoimia! Pikkukakkonen on edelleen meidän yhteinen toive ja "projekti".
Ystäväni raskaus on edennyt tasaisesti ja olen löytänyt uudelleen itsestäni sen kyvyn iloita hänen puolestaan. Eikä se ollut edes kovin pitkäikäistä, se edellisen kierron alkuvaiheen katkeruus. Olen ehkä sittenkin kehityskelpoinen yksilö.
Tämä on yhdeksäs yrityskierto, ja mietin tuossa jo, että pitäisikö tästä johonkin lääkäriin ruveta varailemaan aikaa. Päätin kuitenkin katsoa nyt vielä tuonne syksyyn, jatkaa hyvin käyntiin lähtenyttä laihdutusurakkaa ja toivoa edelleen että tämä kroppa olisi pikkuhiljaa valmis uuteen raskauteen. Selkeästi se ei sitä vielä ole.
Juhannuksena otan ehkä yhden siiderin... tai kaksi :-)
Tässä kierrossa en aio testata ovulaatiota lainkaan, se on jo nähty että kohdalle ei osu vaikka miten testaisi. Kohdalle voi osua vain ahkeralla toiminnalla, johon mieheni olen jo värvännyt. Eikä saa käsittää väärin, tuo ei ole vaatinut mitään pakkotoimia! Pikkukakkonen on edelleen meidän yhteinen toive ja "projekti".
Ystäväni raskaus on edennyt tasaisesti ja olen löytänyt uudelleen itsestäni sen kyvyn iloita hänen puolestaan. Eikä se ollut edes kovin pitkäikäistä, se edellisen kierron alkuvaiheen katkeruus. Olen ehkä sittenkin kehityskelpoinen yksilö.
Tämä on yhdeksäs yrityskierto, ja mietin tuossa jo, että pitäisikö tästä johonkin lääkäriin ruveta varailemaan aikaa. Päätin kuitenkin katsoa nyt vielä tuonne syksyyn, jatkaa hyvin käyntiin lähtenyttä laihdutusurakkaa ja toivoa edelleen että tämä kroppa olisi pikkuhiljaa valmis uuteen raskauteen. Selkeästi se ei sitä vielä ole.
Juhannuksena otan ehkä yhden siiderin... tai kaksi :-)
perjantai 28. toukokuuta 2010
Sika karsinassaan
Tämä kierto taisi mennä mieli matalana ohi ovulaation että heilahti. Puoliso oli tärppipäivien aikana reissussa ja ihan niin epätoivoinen mä en tämän pikkukakkosen alkuunsaamisen suhteen ole, että talkooapua lähtisin kyliltä kyselemään.
Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.
Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.
Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.
Ystäväni odotus vahvistettiin viimepäivinä ultran myötä. Miten sitä voikin yhtä aikaa olla iloinen toisen puolesta, ihan suunnattoman onnellinen, ja kuitenkin niin kateellinen ja surullinen että ei tiedä mikä tunne se on, kun pakahduttaa.
Ja edelleen musta tuntuu, ettei tämän blogin olemassaololle ole oikeutusta. Tuo kakanhajuinen kääpiö, rakas tyttäreni, tuossa vieressä realisoi kovasti mun tuntemuksiani. En mä saisi tällälailla piehtaroida itsesäälissä ja olla surkeana, kun mä olen jo äiti.
Mutta jos mä vaikka kuulun niihin ihmisiin joille ei mikään riitä. Jatkan vielä hetken tätä piehtarointia, sitten yritän nousta täältä ja ihmistyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)